In the 1980s, identity was a key concept in historical political debates in the Federal Republic of Germany. But this identity discourse comprised not only the publicly fought Historikerstreit and the discussion of plans by the federal government to establish two major history museums, but also the conflict with the,,new history movement“, which developed as a counterpoint to the field of history at the universities.

The purpose of this study was to investigate experimentally the extent to which children’s novel word learning and story comprehension from eBooks depends on the relevance of interactive eBook features. A story was created in the lab to incorporate novel word-object pairs. The story was read to preschoolers (3-5 years old, N = 103) using one of the three books: noninteractive control, interactive-relevant, interactive-irrelevant. Novel word learning and story comprehension were assessed with posttests in which children picked target objects from (...) an array and sorted story events into sequences, respectively. Findings indicate that word learning and story comprehension were similar across all three books, suggesting that simple interactive features – whether relevant or irrelevant to the story – had little impact on learning in this controlled experiment. (shrink)

In lieu of an abstract, here is a brief excerpt of the content:Reviewed by:(P)rescription Narratives: Feminist Medical Fiction and the Failure of American Censorship. by Stephanie Peebles TaveraEtta M. MaddenStephanie Peebles Tavera. (P)rescription Narratives: Feminist Medical Fiction and the Failure of American Censorship. Edinburgh: Edinburgh University Press, 2022. Hardback, xii + 220 pp. ISBN 978-1-4744-9319-2.Utopian Studies readers first saw Stephanie Peebles Tavera’s work in print in her 2018 essay on reproductive health in Charlotte Perkins Gilman’s Herland. More recently, in (P)rescription (...) Narratives, she gives readers a view of the much broader historical scope of her scholarship in literary and cultural studies. Tavera’s analysis of what she labels “feminist medical fiction” considers not only novels and short stories but also literary reviews, dramas, and documentary films, many of which will be unfamiliar to readers of utopian and dystopian literature. Yet the book contextualizes the ways in which these works capture the “utopian possibilities” of women writers who pushed for breaking the boundaries of the dystopian strictures of embodied life. The literary works “rescript” what had been prescribed by others as “normalized behavior,” from the latter-nineteenth century through the Progressive Era (5, 37). As Tavera illustrates through her detailed analysis, these women’s narratives provide “interventions that... interrupt the dissemination of false [End Page 612] narratives of the female body” and “alter the course of cultural development toward greater inclusivity” (5).To establish the temporal boundaries for the project, Tavera emphasizes the Comstock Law, established in 1873, and the death of its author Anthony Comstock in 1915. While Comstock’s work often has been understood as restricting pornography, she explains the Comstock Law as more than merely that. Comstock sought to control what he and others saw as sexual deviation, which included birth control in any form. Tavera also bookends the project with lawsuits associated with Victoria Woodhull and Margaret Sanger, both women who advocated for abortion and birth control as means of allowing women to avoid the strictures over their bodies. Additionally, she explains, Comstock’s racism caused him to completely overlook Black women, ironically allowing a space in which Black women’s feminist medical fiction especially rescripts “normalized behavior” (37)—a topic she pursues in two parts of the book.The book follows a roughly chronological path as it examines four topics related to women’s health, brilliantly organized into “(p)rescriptions,” indicated by Rx, rather than chapters with numbers. Rx1, “Crip Medicine,” illustrates how authors such as Charlotte Perkins Gilman pointed to the socially constructed status of “hysteria” in a patriarchal culture that saw women as deviant by nature. Instead, these authors advocated for a more holistic examination of women’s health, impacted by the environments in which they lived. Drawing from Lyman Tower Sargent’s widely accepted view of utopianism as dreaming of a place “considerably better than the society in which the author lived,” she underscores “the utopian impulse underlies much of the work of feminist medical fiction” (39). In particular, writers of feminist medical fiction were “driven by failure.”Perhaps most familiar to illustrate this point is Gilman’s work, such as “The Yellow Wallpaper,” which illustrated how the culture failed certain characters. The narrator of that story suffers postpartum depression and is made worse by Dr. S. Weir Mitchell’s rest cure. Consequently, Gilman proceeded to write other works, such as Moving the Mountain (1911) and then Herland (1915), which push readers to envision “alternative societies” without such destructive patriarchal medical practices (39). But Tavera also explains how Louisa May Alcott’s Eight Cousins, or the Aunt-Hill (1875) critiques contemporary culture by providing a “domestic utopia” in the female domain of Aunt-Hill, wherein the male Dr. Alec Campbell demonstrates “a better way... of caring for the female body” (55). And another key example is Rebecca Harding [End Page 613] Davis’s Kitty’s Choice: A Story of Berrytown (1875). Berrytown is described as “the Utopia in actual laths, orchards, and bushel-measures of the advance guard of the reform party in the United States” (qtd. in Tavera 55). Through its two physicians, Dr. Muller and Dr. McCall, who represent homeopathic and allopathic practitioners, readers see that the society... (shrink)

Clahsen reports the results from two sets of word-recognition experiments with adult native speakers of German supporting the notion that the processing of regular (or default) inflection differs from the processing of irregular inflection. My commentary points to shortcomings in stimulus selection and inconsistencies in the pattern of results, revealing that the empirical support for the proposed dual mechanism is much weaker than Clahsen suggests.

When in 1866 American publisher Ticknor and Fields released St. Martin's Summer, Anne Hampton Brewster's second full-length novel, she was already the author of more than fifty short stories, poems, and essays that had appeared in such prominent venues as Godey's Lady's Book, Graham's American Monthly Magazine, Neal's Saturday Gazette, Lippincott's Magazine, the Atlantic Monthly, and Peterson's.1 Nonetheless, Brewster and this imaginative transformation of her first European Grand Tour in 1857–58, including interactions with utopian visionary and politician Robert Dale Owen, (...) remain relatively unknown in literary and utopian studies.2 St. Martin's Summer deserves more attention, especially among the latter, for the... (shrink)

The first chapter of Diet and the Disease of Civilization may be familiar to readers of Utopian Studies. An earlier version of it won Adrienne Rose Bitar the Society for Utopian Studies' Eugenio Battisti Award for the best essay published in the society's journal in 2015. "The Paleo Diet and the American Weight Loss Utopia, 1975–2014" was among several in a special issue that featured essays and book reviews on utopian foodways.The book chapter that emerged from that award-winning essay is (...) even richer within the context of Bitar's engaging longer study. The project places caveman or "paleo" diets alongside what Bitar labels "devotional" or "Eden" diets, "primitive" or "precolonial" diets, and "detox" diets. Books... (shrink)

This reflective essay describes and discusses numerous nudges Lyman Tower Sargent has given me during our interactions, dotting a timeline from my first Society for Utopian Studies conference in Memphis in the late 1990s through a recent e-mail about a conference on food utopias at Porto in April 2019. These moments—linked by their impact upon me—speak to his exemplary behaviors with both quantity and quality of scholarship. In the fields of communal as well as literary utopias, in genres as distinct (...) as book reviews are from bibliographies, in providing definitions and classifications for others in the field, and finally, by demonstrating an openness to new ideas and to younger scholars, Sargent has influence that reaches far wider than anyone first touched by his gentle nudges would ever suspect. I am fortunate to have been one of those recipients. (shrink)

George Perkins Marsh (1801-1882), first US Minister to the Kingdom of Italy, is also known as a father of environmentalism, due to his book, Man and Nature; or, Physical Geography as Modified by Human Action (1864). The book includes environmental changes George witnessed during his New England years and as he and his wife Caroline lived and traveled abroad. Caroline’s diaries written in Italy attest to her partnership in the book’s composition and to its role among their ambassadorial duties.

Conceptual engineering involves revising our concepts. It can be pursued as a specific philosophical methodology, but is also common in ordinary, non-philosophical, contexts. How does our capacity for conceptual engineering fit into human cognitive life more broadly? I hold that conceptual engineering is best understood alongside practices of conceptual exploration, examples of which include conceptual supposition (i.e. suppositional reasoning about alternative concepts), and conceptual comparison (i.e. comparisons between possible concept choices). Whereas in conceptual engineering we aim to change the concepts (...) we use, in conceptual exploration, we reason about conceptual possibilities. I approach conceptual exploration via the linguistic tools we use to communicate about concepts, using metalinguistic negotiation, convention-shifting conditionals, and metalinguistic comparatives as my key examples. I present a linguistic framework incorporating conventions that can account for this communication in a unified way. Furthermore, I argue that conceptual exploration helps undermine skepticism about conceptual engineering itself. (shrink)

Assertions about appearances license inferences about the speaker's perceptual experience. For instance, if I assert, 'Tom looks like he's cooking', you will infer both that I am visually acquainted with Tom (what I call the "individual acquaintance inference"), and that I am visually acquainted with evidence that Tom is cooking (what I call the "evidential acquaintance inference"). By contrast, if I assert, 'It looks like Tom is cooking', only the latter inference is licensed. I develop an account of the acquaintance (...) inferences of appearance assertions building on two main previous lines of research: first, the copy raising literature, which has aimed to account for individual acquaintance inferences through the "perceptual source" semantic role; second, the subjectivity literature, which has focused on the status of acquaintance inferences with predicates of personal taste, but hasn't given much attention to the added complexities introduced by appearance language. I begin by developing what I take to be the most empirically-sound version of a perceptual source analysis. I then show how its insights can be maintained, while however taking anything about perception out of the truth conditions of appearance sentences. This, together with the assumption that appearance assertions express experiential attitudes, allows us to capture the acquaintance inferences of bare appearance assertions without making incorrect predictions about the behavior of appearance verbs in embedded environments. (shrink)

Faultless disagreement and faultless retraction have been taken to motivate relativism for predicates of personal taste, like ‘tasty’. Less attention has been devoted to the question of what aspect of their meaning underlies this relativist behavior. This paper illustrates these same phenomena with a new category of expressions: appearance predicates, like ‘tastes vegan’ and ‘looks blue’. Appearance predicates and predicates of personal taste both fall into the broader category of experiential predicates. Approaching predicates of personal taste from this angle suggests (...) that their relativist behavior is due to their experience-sensitivity, rather than their evaluative meaning. Furthermore, appearance predicates hold interest beyond what they can teach us about predicates of personal taste. Examination of a variety of uses of appearance predicates reveals that they give rise to relativist behavior for a variety of reasons—including some that apply also to other types of expressions, such as epistemic modals and comparative terms. This paper thus serves both to probe the source of relativist behavior in discourse about personal taste, as well as to map out this kind of behavior in the rich and under-explored discourse about appearances. (shrink)

In theoretical work about the language of personal taste, the canonical example is the simple predicate of personal taste, 'tasty'. We can also express the same positive gustatory evaluation with the complex expression, 'taste good'. But there is a challenge for an analysis of 'taste good': While it can be used equivalently with 'tasty', it need not be (for instance, imagine it used by someone who can identify good wines by taste but doesn't enjoy them). This kind of two-faced behavior (...) systematically arises with complex sensory-evaluative predicates, including those with other appearance verbs, such as 'look splendid' and 'sound nice'. I examine two strategies for capturing these different uses: one that posits an ambiguity in appearance verbs, and one that does not. The former is in line with an approach to 'look'-statements prominent in work in philosophy of perception, and I consider how the motivation given in that tradition carries over to the present context. I then show how the data used to support the verbal ambiguity approach can equally be captured on the second strategy, which appeals only to independently-motivated flexibility in adjective meaning. I close by discussing some considerations that are relevant for choosing between the two options. (shrink)

We offer a novel account of metalinguistic comparatives, such as 'Al is more wise than clever'. On our view, metalinguistic comparatives express comparative commitments to conventions. Thus, 'Al is more wise than clever' expresses that the speaker has a stronger commitment to a convention on which Al is wise than to a convention on which she is clever. This view avoids problems facing previous approaches to metalinguistic comparatives. It also fits within a broader framework—independently motivated by metalinguistic negotiations and convention-shiftingexpressions— (...) that gives linguistic conventions a role in the semantics. (shrink)

Simple claims with the verb ‘seem’, as well as the specific sensory verbs, ‘look’, ‘sound’, etc., require the speaker to have some relevant kind of perceptual acquaintance (Pearson, 2013; Ninan, 2014). But different forms of these reports differ in their perceptual requirements. For example, the copy raising (CR) report, ‘Tom seems like he’s cooking’ requires the speaker to have seen Tom, while its expletive subject (ES) variant, ‘It seems like Tom is cooking’, does not (Rogers, 1972; Asudeh and Toivonen, 2012). (...) This contrast has led some theorists to hold that the matrix subject in CR constructions is uniformly interpreted as the perceptual source (p-source) (Asudeh and Toivonen, 2012; Rett and Hyams, 2014). Others, based on examples of CR reports that seem not to require perception of the referent of the matrix subject, have taken the p-source interpretation instead to be non-uniform across CR reports (Landau, 2011; Doran, 2015). We reconsider these theoretical approaches to copy raising in light of new experimental work probing the sensitivity of these requirements to the matrix verb, the embedded ‘like’-clause, and the context. While we find some motivation for a non-uniform p-source analysis, it comes from importantly different cases than those others have relied on. Furthermore, our findings cast doubt on the prevalent assumption that the perceptual requirements of CR reports are to be captured solely by the presence or absence of the p-source interpretation. We suggest that the data motivating a non-uniform p-source view are better captured by an alternative approach, which makes use of a more minimal evidential source role, in place of the perceptual source role. We close by considering the relationship between English copy raising and evidential constructions cross-linguistically. (shrink)

Some assertions give rise to the acquaintance inference: the inference that the speaker is acquainted with some individual. Discussion of the acquaintance inference has previously focused on assertions about aesthetic matters and personal tastes (e.g. 'The cake is tasty'), but it also arises with reports about how things seem (e.g. 'Tom seems like he's cooking'). 'Seem'-reports give rise to puzzling acquaintance behavior, with no analogue in the previously-discussed domains. In particular, these reports call for a distinction between the specific acquaintance (...) inference (that the speaker is acquainted with a specific individual) and the general acquaintance inference (that the speaker is acquainted with something or other of relevance). We frame a novel empirical generalization -- the specific with stage-level generalization -- that systematizes the observed behavior, in terms of the semantics of the embedded 'like'-clause. We present supporting experimental work, and explain why the generalization makes sense given the evidential role of 'seem'-reports. Finally, we discuss the relevance of this result for extant proposals about the semantics of 'seem'-reports. More modestly, it fills a gap in previous theories by identifying which reports get which of two possible interpretations; more radically, it suggests a revision of the kind of explanation that should be given for the acquaintance behavior in question. (shrink)

In ordinary conversation, speakers disagree not only about worldly facts, but also about how to use language to describe the world. For example, disagreement about whether Buffalo is in the American Midwest, whether Pluto is a planet, or whether someone has been canceled, can persist even with agreement about all the relevant facts. The speakers may still engage in “metalinguistic negotiation”—disputing what to mean by “Midwest”, “planet”, or “cancel”. I first motivate an approach to metalinguistic negotiation that generalizes a Stalnakerian (...) theory of communication by including linguistic commitments in the conversational common ground. Then, I turn to cases where the very status of a disagreement as metalinguistic or factual is unclear or contested. For example, after the publication of the New York Times Magazine’s 1619 Project, some responses claimed to identify factual errors, while others took those same “errors” to be matters of interpretation. I’ll consider how to extend our theorizing about metalinguistic negotiation to this type of (even more) “meta” disagreement, using the discussion following the 1619 Project as a case study. On my view, in most such cases, there will be a metalinguistic negotiation going on. Still, I explain several ways in which, despite a dispute being metalinguistic, the factualist side can sometimes receive important vindication. I also discuss why it can make sense for speakers to contest the status of a dispute. (shrink)

First Published in 1999. Routledge is an imprint of Taylor & Francis, an informa company.

Conventional wisdom has it that truth is always evaluated using our actual linguistic conventions, even when considering counterfactual scenarios in which different conventions are adopted. This principle has been invoked in a number of philosophical arguments, including Kripke’s defense of the necessity of identity and Lewy’s objection to modal conventionalism. But it is false. It fails in the presence of what Einheuser (2006) calls c-monsters, or convention-shifting expressions (on analogy with Kaplan’s monsters, or context-shifting expressions). We show that c-monsters naturally (...) arise in contexts, such as metalinguistic negotiations, where speakers entertain alternative conventions. We develop an expressivist theory—inspired by Barker (2002) and MacFarlane (2016) on vague predications and Einheuser (2006) on counterconventionals—to model these shifts in convention. Using this framework, we reassess the philosophical arguments that invoked the conventional wisdom. (shrink)

I want to thank Marybeth Carlson and Rudolf Dekker. Their careful readings of the article have contributed much to the form and content of the article.

Diese Publikation nimmt Bezug auf das Ende des Spanischen Bürgerkriegs vor 70 Jahren und untersucht Motive und Gründe des freiwilligen Engagements dreier europäischer Intellektueller Carl Einstein, Simone Weil, Etta Federn zwischen 1936 ...

Väitetään, että nykypäivän populismi vetoaa tosiasioiden sijasta ”kokemukseen”. Mutta mitä on kokemus? Se ei ole vain ennakkoluuloihin nojautuvaa mutua eikä myöskään pelkkää empiirisen datan rekisteröintiä mutta liittyy molempiin. Artikkelin luoma tiivis katsaus kokemuksen käsitehistorian pääpiirteisiin osoittaa, että länsimaisen filosofian perinteessä kokemus on ymmärretty ohittamattomana vaiheena tiedon hankkimisessa ja koettelemisessa. Toisaalta kokemukseen on liitetty tiettyjä tiedollisia heikkouksia – kontingenssi, tilannesidonnaisuus ja ennakoimattomuus – jotka tieteellinen metodi on eri tavoin pyrkinyt voittamaan. Artikkeli esittää, että 1900-luvun filosofinen hermeneutiikka irrottautuu tästä perinteisestä kokemuksen välineellistämisestä (...) ja alistamisesta korkeammille päämäärille ja keskittyy uudella ja hedelmällisellä tavalla juuri mainittuihin kokemuksen ”vaaroihin”. Hermeneuttisesti ymmärretty kokemus muodostuu äärellisen ihmisen ainutkertaisista kohtaamisista todellisuuden muuttuvan ja ehtymättömän mielekkyyden kanssa – omalle ymmärrykselle vieraan toiseuden ja samalla oman ymmärryksen äärellisyyden ja inhimillisen äärellisyyden kohtaamisesta. (shrink)

Kirjoituksessa argumentoin, että metafysiikka on ollut valistusta, vaikka se edelleen kaipaa lisää valistumista, kun valistus ymmärretään avoimena prosessina, joka ei ole ajasta ja paikasta riippuvaista. Käsittelen ensin sitä, mitä metafysiikka ja valistus ovat. Sitten lausun länsimaisen metafysiikan historiasta hyvin lyhyesti. Päätän esseen argumentoimalla, että metafysiikka on valistunutta siinä mielessä, että klassisen substanssi-ominaisuus-skeeman sokeasta seuraamisesta on pitkälti päästy eroon. Metafysiikka kaipaa kuitenkin lisää valistusta ja kriittistä tarkastelua, jotta vapaudumme täysin kyseisen skeeman ja modernin predikaatti-logiikan johdatuksen aiheuttamasta kolmesta ongelmallisesta suositusta (tausta)oletuksesta: (1) (...) perustavat partikulaariset yksilöoliot ovat (periaatteessa) laskettavia, (2) ne eivät ole relationaalisia ja (3) ominaisuudet ovat ontologisesti riippuvaisia kantajistaan. (shrink)

Tiedepolitiikkaa on hallinnut ajatus, että rahankäyttöä voidaan tehostaa ja tutkimuksen laatua parantaa kilpailuttamalla, arvioimalla ja keskittämällä rahoitus huippututkimukselle. Huippututkimuksen ajatellaan edellyttävän suuria tutkimusryhmiä. Lisäksi rahoitusta keskitetty yhä enemmän tieteidenvälisille hankkeille. Kirjoituksessa tarkastellaan näitä trendejä kriittisesti viimeaikaisen tieteentutkimuksen ja tieteenfilosofian parhaan tiedon valossa. Näyttää siltä, että suosittu politiikka ei johda toivottuihin lopputuloksiin.

On varsin yleisesti hyväksyttyä, että rangaistuksen ilmaisullinen tehtävä - eli se, että se ilmaisee yhteisön paheksuntaa - on yksi sen ominaispiirre. Viime aikoina on kuitenkin esitetty myös kunnianhimoisempia väitteitä siitä, että rangaistuksen voisi oikeuttaa sen ilmaisullisella tehtävällä. Nämä näkemykset ovat myös saaneet runsaasti kritiikkiä. Tässä esseessä kehittelen aiemmin muotoilemaani versiota ekspressiivisestä rangaistusteoriasta, jonka mukaan asenteiden toiminnallinen ilmaisu rankaisemalla on oikeutettua siksi, että muuten rikoksen uhrilla ei ole hänelle kuuluvaa oikeudenhaltijan statusta. Jos ihmisen oikeuksia voi loukata rangaistuksetta, ne jäävät moraaliseksi ihanteeksi (...) eivätkä toteudu sosiaalisina tosiasioina. Esitän, että tämä näkemys välttää ainakin useimmat muille ilmaisuteorioille esitetyt haasteet. (shrink)

Ajatus mentaalisesta kausaatiosta – siitä että mentaaliset ominaisuudet, tilat tai tapahtumat aiheuttavat fysikaalisia vaikutuksia, esimerkiksi ruumiinliikkeitä ja käyttäytymistä – on keskeinen osa niin arkiajattelua kuin tieteellistä psykologiaakin. Itsessään se tuntuu lähes latteudelta. Tarkemmassa filosofisessa tarkastelussa se kuitenkin synnyttää huomattavia filosofisia ongelmia (ks. esim. Block 1990; Heal & Mele 1993; Crane 1995).

Title in English translation: Metametaphysics - with and without Categories. A comment paper on An Introduction to Metametaphysics by Tuomas Tahko. Ehdotan artikkelissa uutta olevan ja sen muodon välistä erottelua. Erottelun avulla voidaan antaa täsmällinen käsitys ontologisen kategorian käsitteestä ja metafysiikan tutkimuskohteesta. Argumentoin myös, että metafysiikan epistemologiaa ja semantiikkaa sekä metafyysistä selitttämistä pitää lähestyä kategorianäkökulmasta. Artikkeli on kommentti Tuomas Tahkon oppikirjaan An Introduction to Metametaphysics.

Filosofia voisi keskustelevan luonteensa takia sopia erityisen hyvin avoimeen julkaisemiseen, mutta se ei ole siinä niin pitkällä kuin monet luonnontieteet tai lääketiede. Tässä artikkelissa filosofian alan julkaisemisen kulttuuria tarkastellaan laajasti: aina preprint-julkaisemisesta avoimen julkaisemisen eri muotoihin – myös mahdollisia tulevaisuuden suuntauksia hahmotellaan. Artikkeli käy läpi filosofian lehtien avoimen julkaisemisen käytäntöjä sekä kotimaisissa että kansainvälisissä lehdissä. Myös avoimen julkaisemisen erilaisten tukimuotojen vaikutus julkaisemiseen tuodaan esiin, kun pureudutaan tarkemmin Helsingin yliopiston filosofian alan julkaisukäytäntöihin.

Artikkeli käsittelee Saul Kripken Ludwig Wittgensteinin myöhemmistä töistä koostamaa merkityskeptistä haastetta, erityisesti niin kutsuttua äärellisyyden ongelmaa. Pääargumentti on, että skeptisen haasteen pääasiallinen vastaaja, semanttinen dispositionalismi, ei uusimmistakaan yrityksistä huolimatta ole kyennyt ratkaisemaan äärettömyyden ongelmaa. Ratkaistakseen ongelman dispositionalistin tulisi selittää, kuinka on mahdollista, että äärellinen puhuja voisi omata disposition käyttää jotain termiä äärettömässä määrässä tapauksia määrätyllä tavalla. Monet dispositionalistit esittävät, että ratkaisu löytyy niin kutsutuista ceteris paribus -ehdoista, joita vastaan Martin Kusch on argumentoinut. Jatkan Kuschin kritiikkiä ja osoitan ceteris paribus -strategian (...) keskeiset ongelmat, minkä lisäksi vastaan myös kahteen näistä ehdoista riippumattomaan dispositionalistiseen strategiaan. (shrink)

[A comment paper on Tuomas Tahko's book An Introduction to Metametaphysics (CUP, 2016).] Pyrin tässä artikkelissa selvittämään, missä määrin Tuomas Tahkon kirjan An Introduction to Metametaphysics luvussa 9 esittämä käsitys tieteen ja metafysiikan suhteesta tuo selvyyttä metafysiikan luonteeseen itsenäisenä tutkimusalana. Analyyttinen metafysiikka on joutunut viimeisten viidentoista vuoden aikana kasvavan kritiikin kohteeksi. James Ladymanin (2012) mukaan viime aikoina suosittu käsitys metafyysisen teorian valinnasta teoreettisten hyveiden perusteella kohtaa niin sanotun vahvan globaalin alimääräytyneisyyden ongelman. Tahko pyrkii vastaamaan näihin huoliin esittämällä synteesiin E.J. Lowen (...) metafysiikkakäsityksen ja Laurie Paulin (2002) esittämien ideoiden välillä. Argumentoin, että Tahkon vastaus on sikäli puutteellinen, että se jättää avoimeksi kysymyksen parhaan ontologisen kategoriajärjestelmän valinnasta. Teen ehdotuksia siitä, miten voimme välttää alimääräytyneisyyshuolen myös tässä tapauksessa. (shrink)

”Rotu” mielletään usein pelkästään biologiseksi käsitteeksi. Niinpä rasismista syytetyt toisinaan puolustautuvat julkisuudessa sanomalla, että he eivät ole biologisten rotuoppien kannattajia, vaan esimerkiksi vain kannattavat kulttuurien oikeutta olla erilaisia. Historiallisissa yhteyksissä menneiden aikojen ajattelijoita saatetaan puolustaa sillä, että he eivät olleet ainakaan biologisia rasisteja. Erottelun taustalla on olettamus, että biologiaa koskevat ja kulttuuria koskevat käsitykset voidaan ongelmattomasti erottaa toisistaan. Tämän esityksen yhtenä pyrkimyksenä on pohtia biologia vs. kulttuuri -erottelun merkitystä rotua koskevissa käsityksissä, ja problematisoida sitä. Tarkastelun aineistona käytetään 1800-luvun lopun ja (...) 1900-luvun alun vaikutusvaltaisimpia ”klassisia” rotuteorioita. Näitä näkemyksiä luonnehditaan yleensä ”biologisiksi”. Vaikka rotuteorioiden juuria on etsitty antiikista saakka, ja vaikka eri vuosisatojen ajattelijoilta on helppo poimia rotuennakkoluuloja heijastavia kommentteja, tarkasteltuna ajanjaksona laskettiin se teoreettinen perusta, joille esimerkiksi 1930- ja 1940-lukujen rasistiset käytännöt rakennettiin. Harva enää vaivautuu lukemaan tuon aikakauden rotuteoreetikkoja tai edes tunnistaa heidän nimensä: rotuteoriat ovat tyypillistä pseudotiedettä, vailla itsenäistä älyllistä arvoa. Kuitenkin johtavien rotuteoreetikkojen kirjoitukset käännettiin aikanaan useimmille eurooppalaisille kielille, ja niitä myytiin satoja tuhansia kappaleita. Rotuajattelusta tuli liberalismin, sosialismin ja kommunismin kaltainen vaikuttava yhteiskunnallinen virtaus. Sen historiallisesti tunnetuin ilmaus oli Saksan kansallissosialismi, mutta lähes kaikissa Euroopan maissa – ja monissa Euroopan ulkopuolisissa maissa – syntyi paikallisesti värittyneitä versioita rotuopeista. Useimmissa maissa nämä opit syntyivät jo ennen kuin kansallissosialismista tuli Saksan hallitseva ideologia. Yhtäältä rotuopit sekoittuivat vanhempiin, kielellisesti ja kulttuurisesti muotoiltuihin nationalismin versioihin. Toisaalta ne kytkeytyivät usein biologisin käsittein muotoiltuihin ideoihin rodun parantelusta. Silti rotuopit erottuvat käsitteellisesti ja teoreettisesti sekä ”pelkästä” nationalismista että ”pelkästä” rotuhygieniasta. Tämän esityksen muina tavoitteina on pyrkiä muodostamaan historiallisesti ja filosofisesti täsmällisempi käsitys rasismia tukevasta ajattelusta. Samalla rotuopit toimivat kiinnostavana ja varoittavana esimerkkinä politiikan käyttöön valjastetun pseudotieteen argumentaatiotavoista. (shrink)

Artikkelissa puolustetaan syy-seuraussuhteen ajallista yksisuuntaisuutta. Positiivinen argumentti perustuu ajanluontoisten tapahtumien ennen–jälkeen-suhteen pysyvyyteen. Olennaiset vastaväitteet, jotka perustuvat samanaikaiseen kausaliteettiin, antikausaaliseen fysiikan filosofiaan ja luonnonlakien symmetrisyyteen, otetaan huomioon. Johtopäätöksenä todetaan, että malliesimerkit kausaliteetista ilmentävät syyn ja seurauksen epäsymmetriaa. Syy alkaa ennen sen seurausta, vaikka ne ovat osittain samanaikaisia.

Viime vuosina ihmistieteiden kentässä on saanut osakseen paljon huomiota uusi lähestymistapa, jota kutsutaan ”evoluutiopsykologiaksi”. Sen piiristä on esimerkiksi väitetty, että evoluutio on muokannut meidän parinvalintamieltymyksiämme niin, että miehillä on taipumus tuntea vetoa lisääntymiskykyisiltä näyttäviin nuoriin naisiin, pyrkiä parittelemaan aina tilaisuuden tullen mahdollisimman monien naisten kanssa ja olla mustasukkaisia, kun taas naiset ovat taipuvaisia mieltymään iäkkäämpiin miehiin, joilla on valtaa ja resursseja. Luonnonvalinnalla on pyritty myös selittämään mm. raiskauksia.

Yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden, tai lyhyemmin, ihmistieteiden, asema tieteiden joukossa on monien kiistojen kohteena. Ihmistieteiden ja luonnontieteiden välistä suhdetta koskevassa keskustelussa on perinteisesti ollut vastakkain kaksi kantaa: Toinen näkökanta on painottanut, että sama yleinen tieteellinen menetelmä soveltuu niin luontoon kuin ihmiseenkin ja että ollakseen tieteellisiä ihmistieteiden on täytettävä samat tieteellisyyden kriteerit kuin luonnontieteidenkin. Toinen on korostanut ihmistieteiden olemuksellista erilaisuutta luonnontieteisiin verrattuna, koska ne noudattavat erityistä ymmärtävää menetelmää.

Tämä artikkeli esittelee utilitaristisen valistusliberalismin käsityksen sananvapaudesta. Sen perusväite on, että tiedonhaluinen, kehittyvä ja demokraattinen yhteiskunta hyötyy pitkällä tähtäimellä enemmän laajan sananvapauden sallimisesta kuin sen maltillisestakin rajoittamisesta. Tämän näkökulman mukaan haitallisen puheen – kuten vihapuheen ja muun loukkaavan puheen – tukahduttaminen on epätoivottavaa mutta tilannekohtaisesti hyötylaskelmien mukaan perusteltavissa, jos laajan sananvapauden pitkän tähtäimen hyödyt on otettu riittävästi huomioon. Ongelma onkin siinä, että näitä pitkän tähtäimen hyötyjä ei yleensä ole otettu riittävästi huomioon. Sananvapauden haitat ovat kiistattomia, joten sananvapauden uskottavan puolustuksen tulee (...) lähteä tämän todellisuuden hyväksymisestä. Sen tulee tarjota uskottava teoreettinen vaihtoehto houkutteleville valtiollisille ratkaisuille, kuten kohdennetulle vihapuhelainsäädännölle. Väitän, että radikaalin valistusliberalismin esittämä laajan sananvapauden malli tarjoaa tällaisen vaihtoehdon. (shrink)

pelkkiin fysikaalisiin yksilöolioihin, vaan hänen todellisuuttaan kansoittavat – edellisten lisäksi – käsitteet, ominaisuudet, uskomukset, kokemukset, jne. Eikä tässä vielä kaikki: hän näyttää ajattelevan, että myös reiät ovat olemassa (Kivinen 1999). Tässä vaiheessa moni ehkä ajattelee, että ainakin nyt on kyllä menty liian pitkälle - että eihän kukaan voi tosissaan esittää, että reiätkin ovat olemassa.

Artikkeli tarkastelee aluksi Hannah Arendtin analyysiä totalitarismin pohjimmiltaan ideologisesta luonteesta ja ideologisen ”idean” olemuksesta. Tätä analyysiä verrataan Alain Badioun yritykseen herättää henkiin ideologinen ”idean politiikka”. Artikkelin perusväitteen mukaan sekä Arendt että Badiou näkevät politiikan alueena, jolla uutuus ja ihmisen kyky ryhtyä maailmaa muuttaviin hankkeisiin voivat toteutua. He ymmärtävät kuitenkin poliittisen aktiviteetin muodon olennaisesti eri tavoin: Arendtille politiikka on perusluonteeltaan toimintaa, praksista, Badioulle se on pohjimmiltaan idean tuottamista, poiesista. Tällä on keskeisiä seurauksia heidän politiikkakäsityksilleen. Lopuksi osoitetaan, että Badioun ”ideologinen” ymmärrys politiikasta (...) jää alttiiksi Arendtin peruskritiikille, jonka mukaan politiikan välineellinen ymmärtäminen keinojen ja päämäärien viitekehyksessä on viime kädessä kyvytön sulkemaan pois poliittisen terrorin mahdollisuutta. (shrink)

Artikkelissa otan kantaa niin sanottuun voluntarismikiistaan Descartesin tahdon käsitykseen ja arvostelmateoriaan liittyen kannattaen epäsuoraa voluntarismia. Käsittelen erityisesti kysymystä voiko tahdolla Descartesin mukaan olla suora kontrolli ihmisen arvostelmasta pidättäytymiseen? Pitkään vallassa olleen tulkintasuuntauksen mukaan Descartesin käsityksessä tahdolla on kyky vaikuttaa doksastisiin tiloihin suoraan, pelkällä tahdon aktilla. Tätä kutsutaan suoraksi voluntarismiksi ja se tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että meillä on kyky hyväksyä, olla hyväksymättä sekä pidättäytyä arvostelemasta täysin tahdonvaraisesti. Tässä tekstissä kannatan kuitenkin epäsuoraa voluntarismia: tahto kykenee vaikuttamaan doksastiseen tilaan epäsuorasti vaikuttamalla uskomuksen (...) muodostamisen kannalta olennaisiin toimintoihin, erityisesti vahvoihin perusteisiin keskittymiseen. Argumentoin epäsuoran voluntarismin puolesta seuraavin tavoin: 1) Kohdat, joiden katsotaan puoltavan suoraa voluntarismia, voidaan yhtä lailla tulkita puoltamaan myös epäsuoraa voluntarismia, 2) Epäsuora voluntarismi on sekä filosofisesti että psykologisesti uskottavampi tulkinta siitä, kuinka ihminen arvostelmia muodostaa, ja 3) Epäsuora negatiivinen voluntarismi on koherentimpi ja ristiriidattomampi tulkinta epäilyn metodin käytöstä (siis yleisestä arvostelmasta pidättäytymisestä) Ensimmäisessä mietiskelyssä. (shrink)

Lähtökohtanaan Jean-Paul Vernantin ja Albrecht Dihlen historialliset teesit artikkeli tarkastelee tärkeimpien ”lakia ja järjestystä” ilmaisevien käsitteiden (nomos, dikē) roolia esisokraattisten filosofien, erityisesti Anaksimandroksen, Herakleitoksen ja Parmenideen, ajattelussa. Arkaaisessa kreikkalaisessa ajatusmaailmassa sekä luonnon että ihmisyhteisön sisäinen tasapaino ilmentää moninaisen jumalmaailman ja ihmisten välistä vuorovaikutusta. Esisokraatikot ajattelevat todellisuutta eriytyneenä ykseytenä, jonka moninaisuutta sitoo yhteen yhtenäinen perusrakenne; tämän mallin uusi filosofia jäsentää uudesta polis-ajattelusta lainattujen käsitteiden avulla. Tämä esisokraatikkojen ”poliittinen ontologia” ja toisaalta nomoksen, yhteisöllisen normiston, enenevä ymmärtäminen inhimillisenä konventiona, mahdollistaa fysiksen ja nomoksen, (...) ”luonnon” ja ”kulttuurin” välisen myöhemmän vastakkainasettelun. (shrink)

Gottfried Wilhelm Leibnizia (1646–1716) on usein kutsuttu universaalineroksi. Luonnehdinta on varsin osuva ottaen huomioon Leibnizin intressien laajuuden, hänen luovan panoksensa monille eri aloille ja metafyysis-kulttuurisen vision, joka kajasti kaikkien hänen hankkeidensa, niin teoreettisten kuin käytännöllistenkin, taustalla. Leibniz tunnetaan nykyään ennen kaikkea filosofina ja matemaatikkona, mutta ei juurikaan siitä, että hän toimi suuren osan elämästään kahden eri kirjaston hoitajana: Hannoverin herttuallisen kirjaston ja edelleen maineikkaan, Wolfenbüttelissä sijaitsevan Herzog August Bibliothekin. Tämä katsausartikkeli esittelee Leibnizin kirjastouraa ja hänen kirjastonhoitoa koskevia näkemyksiään, jotka eivät (...) omana aikanaan olleet aivan tavanomaisia. Leibnizin universaalikäsityksen mukaan kirjasto ei nimittäin ole kirjoilla täytetty tila vaan heijastus koko inhimillisen tiedon tilasta. Artikkelissa luodaan katsaus aiheesta kirjoitettuun kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen ja Leibnizin kirjastonhoitoa käsitteleviin muistoihin. (shrink)

Termillä ”poliittinen köyhyys” on aiemmin tarkoitettu resurssien köyhyydestä erillistä köyhyyden muotoa, jossa ihmiset kärsivät vaikuttavan vapauden tasa-arvon puutteesta eli kyvyttömyydestä osallistua tasa-arvoisina toimijoina poliittiseen vaikuttamiseen. Tässä artikkelissa etsin filosofista lähestymistapaa, jonka avulla olisi mahdollista diagnosoida poliittisen osallistumisen epätasa-arvoa myös henkilökohtaisen poliittisen toimijuuden kokemuksen katoamisena. En käsittele niitä varsinaisia prosesseja, joiden myötä poliittinen osallistuminen käy joillekuille mahdottomaksi. Sen sijaan pyrin kuvailemaan poliittista köyhyyttä yleisemmin, osallistumisen kokemuksellisten ehtojen katoamisena. Poliittisessa köyhyydessä ei ole kysymys vain osallistumisen ulkoisista esteistä, kuten osallistumiseen vaadittavien materiaalisten resurssien (...) tai kommunikatiivisten ja kognitiivisten kykyjen epätasa-arvoisesta jakautumisesta eri ryhmien kesken. Väitän, että taustalla voi olla myös ihmisen elämän affektiivinen köyhtyminen, joka ilmenee poliittisen toimijuuden kokemuksen murtumisena ja katoamisena. Käytän tässä artikkelissa Maurice Merleau-Pontyn ja Hannah Arendtin poliittista fenomenologiaa löytääkseni osallistumattomuuteen näkökulman, joka painottaa poliittisen toimijuuden ruumiillisuutta ja intersubjektiivisuutta. (shrink)

Kysymys siitä, onko tiede ja voiko se olla arvovapaata, on herättänyt vilkasta ja jopa kiivastakin keskustelua. Erityisen polttava tämä kysymys on ihmistieteissä. Yhdessä ääripäässä on kuva tieteellisestä tutkimuksesta kaikenlaisten eettisten ja yhteiskunnallisten kysymysten yläpuolella olevana intressittömänä toimintana. Toisessa päässä on väite, ettei tiede voi koskaan olla arvovapaata vaan että tieteellinen tutkimus ja sen tulokset ovat läpeensä arvojen värittämiä. Näiden välille mahtuu monenlaisia maltillisempia välittäviä kantoja.

[The title in English: "On the Philosophy of Shame."] Viimeaikaisessa filosofianhistoriallisessa tutkimuksessa on kiinnitetty yhä enemmän huomiota siihen, että ainakin osa tunteistamme on muuttunut historian saatossa. Lieneekin ilmeistä, että tunne-elämämme on merkittävässä määrin erilaista kuin esimerkiksi voimakkaasti kristinuskon leimaamalla keskiajalla. Toisinaan näkee väitettävän, että myös suhteemme häpeään olisi muuttunut varsin radikaalisti tai että se olisi jopa kokonaan kadonnut esimerkiksi suomalaisesta nykykulttuurista. Tämä olisi yllättävää, sillä häpeällä on vahvat perinteet kulttuurissamme. Häpeän pitkän historian lisäksi myös sen luonteen filosofinen analyysi antaa viitteitä (...) tunteen itsepintaisuudesta. Lisäksi on huomattava, että se on edelleen vilkkaan keskustelun, myös filosofisen, kohteena. Arvioisinkin väitteet häpeän kuolemasta suuresti ennenaikaisiksi, niin syvälle tämä tunneon meihin sosiaalisina olentoina pureutunut. (shrink)

Yleensä Wienin piirin loogista empirismiä kannattaneet filosofit mielletään antirealisteiksi. Tässä artikkelissa kuitenkin argumentoidaan, että piirin johtohahmo Moritz Schlick oli eräänlainen realisti myös nykystandardien valossa. Näin ollen – niin yllättävältä kuin se kuulostaakin – positivismi ja realismi ovat yhteensovitettavissa. Schlick tosin erotti kannattamansa empiirisen realismin jyrkästi metafyysisestä realismista, jota hän piti merkityksettömänä. Schlickin realismin esittelyn lisäksi artikkelissa tarkastellaan yleisellä tasolla hänen epistemologiaansa, kielifilosofiaansa ja metafysiikan kritiikkiään. Tekstissä pohditaan myös Schlickin suosiman realismin asemaa ja relevanssia nykyisessä realismikeskustelussa.

Hahmottelen tässä artikkelissa tekoälyn historiaa varhaismodernin filosofian aikakaudella 1600–1700-luvuilla. Esittelemäni aiheet ovat hieman erillisiä toisistaan, mutta yhteistä niille on ajatus komputaatiosta tai automaatiosta, eräänlaisesta mekaanisesta laskemisesta tai toiminnasta, jota voi pitää tekoälyn varhaisena lähtökohtana. -/- On kuitenkin huomattava, että pelkkä komputaatio eli informaation käsittely sinänsä ei riitä tekoälylle – kaikkia näitä pyrkimyksiä leimaa tietynlainen epistemologinen optimismi: automatisoidun ajattelun avulla uskotaan saatavan enemmän laadukasta tietoa ja kenties myös uudenlaisia ajatuksia, kun ajatteluprosessi tulee sujuvammaksi. Tekoälyn varhaishistoria liittyy siis nimenomaan inhimillisen ajattelun mekanisoimiseen (...) ja uskoon siitä, että sen avulla voidaan lieventää ihmismielen rajoituksia ja ajatella paremmin. Yhteistä sekä tekoälyn että tietokoneen historialle on kuitenkin laskennan kehitys. (shrink)

Artikkeli käy läpi Quentin Meillassoux’n Äärellisyyden jälkeen -teoksessa esittelemiä spekulatiivisen materialismin lähtökohtia: ajatuksen Kantin jälkeistä filosofiasta hallinneesta korrelationismista ja sen ”heikosta” ja ”vahvasta” muodosta sekä Meillassoux’n perusargumentin, jolla hän pyrkii osoittamaan vahvan korrelationismin pyrkimyksen absoluuttisista viitepiisteistä luopumiseen sisäisesti ristiriitaiseksi. Tarkastelun pääpaino on Meillassoux’n väitteessä, että ajattelun riisuminen kaikista absoluuttisista näkökohdista johtaa vahvan korrelationismin omaksumaan ”fideistisen”, uskon ja järjen erillisyyttä ja keskinäistä riippumattomuutta korostavan suhtautumisen uskonnolliseen uskoon. Tällainen fideismi voi Meillassoux’n mukaan suojella tai jopa palvella ”nykypäivän fanatismia”. Artikkeli esittää joukon kriittisiä (...) huomioita Meillassoux’n fideismin ja uskon, uskonnollisten absoluuttien sekä fanatismin käsitteistä. Hänen klassiseen valistusmoderniin nojaava fideismikritiikkinsä osoittautuu toistaiseksi puutteellisesti perustelluksi ja ongelmallisesti muotoilluksi. (shrink)

Filosofian piirissä on viime aikoina käyty intensiivistä keskustelua metafysiikan naturalisoinnista ja tieteellisen metafysiikan mahdollisuudesta. Yksi tämän keskustelun keskeisistä teoksista on James Ladymanin ja Don Rossin (sekä osin John Collierin ja David Spurrettin) kirjoittama Every Thing Must Go (2007). Tässä kirjassa Ladyman ja Ross puolustavat, omien sanojensa mukaan, neopositivistista skientismiä. Heidän ohjelmansa on skientistinen, koska Ladymanin ja Rossin mukaan tiede on ainoa tapa tutkia todellisuutta objektiivisesti. Neopositivismi ilmenee puolestaan siinä, että heidän ohjelmansa tukeutuu eräänlaiseen verifikaatioperiaatteeseen. Ladymanin ja Rossin verifikaatioperiaate ei kuitenkaan (...) perustu, toisin kuin aiempien positivistien vastaava, kielelliseen merkitykseen tai suoriin havaintoihin vaan tiedeyhteisöön. Tiedeyhteisö päättää, mitkä kysymykset ja teoriat ovat tutkimisen arvoisia. Ladyman ja Ross esittelevät kirjassaan kaksi metafyysistä ohjelmaa: negatiivisen ja positiivisen. Toisaalta he pyrkivät kritisoimaan analyyttistä metafysiikkaa, jota he pitävät liiaksi irtautuneena nykytieteestä, ja toisaalta antamaan oman naturalistisen metafysiikkansa. Pyrimme tässä artikkelissa osoittamaan, että Ladymanin ja Rossin positiivinen ohjelma on jännitteessä, tai jopa ristiriidassa, heidän negatiivisen ohjelmansa kanssa. Tämä näkyy Ladymanin ja Rossin sitoutumisesta modaalirealismiin ja siinä, miten he yrittävät oikeuttaa sitoumuksensa. Jännitteen vuoksi Ladymanin ja Rossin on luovuttava joko modaalirealismista tai metafysiikalle antamistaan tiukoista vaatimuksista. (shrink)

Kirjasymposioartikkeli esittelee Hanna Meretojan teoksen The Ethics of Storytelling: Narrative Hermeneutics, History, and the Possible (Oxford University Press, 2018) keskeisimmät ajatukset ja kytkee ne laajempaan hermeneuttiseen ja jälkistrukturalistiseen ajatteluperinteeseen, etenkin Jean-François Lyotardin luonnehdintaan jälkimodernista aikakaudesta suurten modernien historiallisten metakertomusten horjumisen ja pienten paikallisten kertomusten moneuden aikakautena. Tässä valossa Meretojan hermeneuttista kertomusetiikkaa voidaan lukea ennen muuta pienten, ei-totalisoivien kertomusten etiikkana. Artikkeli esittää, että tällaiselle etiikalle löytyy hedelmällinen vertailukohta Hannah Arendtin totalitarismiteoriasta, joka sijoittaa ideologiset metakertomukset totalitaarisen hallinnan ja sen tuottaman ”banaalin pahuuden” (...) ytimeen; niin Arendtin kuin Meretojankin kertomusetiikan keskeisenä viitekohtana on holokausti moderniteetin eettisenä nollapisteenä. Nämä yhteydet tuovat esiin Meretojan hahmotteleman hermeneuttisen etiikan laajan teoreettisen kaikupohjan myöhäismodernissa ajatteluperinteessä. Lopuksi pohditaan kysymystä hermeneuttisen pienten kertomusten etiikan jatkuvasta ajankohtaisuudesta sosiaalisen median ja sen ”kuplien” aikakaudella. (shrink)

Vaalijärjestelmä on yksi keskeisimmistä demokraattisen järjestelmän instituutioista, joka vaikuttaa merkittävästi siihen, kuka vaalit voittaa ja kuka häviää. Eerik Lagerspetz analysoi kirjassaan Social Choice and Democratic Values laajasti äänestyssääntöjen vaikutusta demokraattisiin päätöksiin. Lagerspetzin teos on tärkeä monestakin syystä, mutta erityisesti siksi, että se yhdistää harvoin keskenään keskustelevia normatiivisen demokratiateorian ja sosiaalisen valinnan teorian perinteitä. Pohdin artikkelissani äänestysmenettelyjen valintaa. Keskityn siihen, millä säännöillä äänestysmenettely valitaan, en niinkään sitä, ketkä valinnan tekevät. Tarkastelen aluksi sitä, miten äänestyssäännön valinta poikkeaa muista poliittisista valinnoista. Tämän jälkeen (...) pohdin, millä menettelyillä valinta voidaan tehdä ja lopuksi tarkastelen kahta empiiristä tutkimusta siitä, miten äänestysmenettelyjä valitaan. (shrink)